Jälkihuumassa

Jos kirjan kirjoittaminen itsessään on prosessi, on myös sen julkaseminen ja julkaisukuntoon saattaminen. Itse lähetin ensimmäisen käsikirjoitukseni kustantajalle yhdeksänvuotiaana. Minulle vastattiin kielteisesti, mutta päätin olla lannistumatta. Sen jälkeen en muista olleen yhtäkään vuotta, jona en olisi etsinyt kustantamoehdokkaita ja lähetellyt käsikirjoituksiani nuortenkirjojenjulkaisijalta toiselle. 

Nykyisin omakustantaminen on yhä suositumpaa, sillä kustantamot vastaanottavat satoja, suurimmat jopa tuhansia, käsikirjoituksia vuodessa. Vain pieni osa pääsee katsastuslukua pidemmälle ja päätyy kirjaksi. Itse jatkoin kustantamon hakemista vuosia, mutta kaikkeen väsyy aikanaan. Syynä ei ollut vain se, että julkaisijaehdokkaat tuntuivat loppuvan kesken. En kyennyt enää jännittämään vastausta. Suorastaan kyllästyin. Oloni helpottui, kun kuulin, ettei kyllästymisessä ole mitään tavatonta. 

Ei ole myöskään omakustantamisessa, jota olin joko tietoisesti, tiedostamatta tai sekä että tavallaan vältellyt. Näin jälkikäteen ajatellen omakustanteen teko oli varsin vaivatonta. Tiedot, kansitiedosto, teksitiedosto - ja that's it. Käytännössä pystyin lähettämään toimeksiannon siltä istumalta - no, jos en nyt ihan, mutta melkein.

Kun sain tietää kirjani olevan myynnissä, tunteeni olivat ensin järkytys, sitten hämmästys, sitten riemu. Kärsimättömyys on aina ollut osa minua, en siedä ajan hidasta kulumista tai sitä, etten voi tehdä jotain, koska olen liian nuori ja niin edelleen. Kerron ihmisille mielelläni, etten julkaissut kirjaani Selviävät mysteerit vain, koska halusin vähän tienata. Julkaisin sen, koska se oli minulle eräänlainen tavoite, askel eteenpäin. En voinut jättää asiaa sikseen. En voinut odottaa. Minun oli toteutettava yhdeksävuotiaan minäni silloin heräinnyt haave.

Tuntemuksia

Voiko kirjan julkaiseminen olla asia, jota myöhemmin katuu? Voi. Opin sen, kun huomasin Selviäviä mysteerejä piinaavat ulkoasuvirheet. Mielessäni välähti jopa, että olinko sittenkin liian nuori. Että ehkä minun olisi pitänyt odottaa ja editoida tekstiä vielä enemmän.

Jotkut kiinnittävät nasevaa huomiota kirjan genreen ja tarinaan (erityisesti ikätoverini, mikä on valitettavaa), toiset taas ikääni. Ai miten niin minun ikäiseni ei voi ryhtyä kirjailijaksi? Puuttuuko kokemus, puuttuuko taito, mikä puuttuu?

Olen kohdannut ihmisiä, joissa tieto julkaistusta kirjasta on aiheuttanut vau-lausahduksia ja ihmisiä, jotka ovat katsoneet minua alta kulmien. Ajattelen nuorena kirjoittaneiden jakavan paljon mielipiteitä, sillä harmillisesti jotkut tuntuvat olevan ehdottomasti sitä mieltä, ettei alaikäinen voi julkaista kirjaa. Minä ajattelen kirjailijan olevan yksi niistä harvoista ammateista, joka ei katso ikää. Nuoriin esikoiskirjailijoihin ei suhtauduta aivan tavanomaisesti siksi, että he ovat verrattaen harvinaisia. Eniten olen kirjan julkaistuani kuitenkin kohdannut kannustusta ja positiivisia mielipiteitä.

Itse olen ollut lähinnä innoissani, mutta myöhemmiten myös helpotus on hiipinyt kuvioihin. On hienoa saada unelmansa toteutettua, vaikka minulla siihen ei mennyt läheskään yhtä kauan kuin useimmilla kirjailijoilla. Jotkut julkaisevat esikoisteoksensa kolmekymppisenä, jotkut viidenkymmenen vuoden ikäisinä ja minä... En ihmettele, että minua pidetään hätiköivänä. Sitähän minä kai vähän olen. Mutta ajattelen, että koska halusin julkaista kirjan, minä julkaisin kirjan. Luulenpa, että se voi olla yhtä yksinkertaista kelle tahansa - jos omiin taitoihinsa vain jaksaa uskoa.