Aurinkolasien takana

Ulkoilu on yksi tapa päästä eteenpäin kirjoitusprojektissa.

Kevät saapui tänä vuonna myöhään. Kun se vihdoin tuli, se tuli niin nopeasti, että toi melkein kesänkin samalla. Täällä Keski-Suomessa, joka maantieteellisestä sijainnistaan huolimatta katsotaan usein olevan enemmän pohjoisessa kuin etelässä, maa ja puut saavuttivat runsaan vihreyden vain päivissä.

On puolipilvistä, mutta lämmin. Aurinko pilkahtelee esiin paikoitellen, kuitenkin niin, että aurinkolasit ovat tarpeen. Olen päässyt koulusta kahdeltatoista, sillä on lukuvuoden 2019-2020 viimeinen koulupäivä. Järvimaisemien vaihtuessa keskustan lähialueen kaduiksi vastaantulijoita on enemmän. Autoilijat tuijottavat meitä ajoneuvonsa tuulilasin läpi ajaessaan ohitse. Mieleeni palaa, miten minulle kerran mainittiin suomalaisen tunnistavan juuri siitä, tuijottamisesta. Koetan asettua heiksi, miettiä, mitä he mahtavat nähdä. Lyhyehkön tytön beigensävyisissä farkuissa ja roosanvärisessä tuulitakissa, joka lepattaa vetoketju avoinna tuulessa. Tytön, joka ontuu lievästi joka toisella askeleellaan ja jonka vierellä kävelevistä kahdesta vinttikoirasta toisella on rodulle epätyypillisen suuret korvat, toisella kissan raidallinen väritys.

Katselen ympäristöä läpi aurinkolasieni, joiden muoto luo ilmeeseeni äkäisen vivahteen. Taidan muistuttaa ne päässä vähän ampiaista. Se on okei, sillä aurinkolasit ovat oikein hyvät eivätkä niiden sangat puristakaan nyt, kun olen asettanut ne ohimojen sijasta korvien päälle. Myös tuijottaminen on okei, olenhan kerännyt katseita ulkona koirieni kanssa jo yli kaksi vuotta. Aurinkolasieni takana olen kuitenkin vain puoliksi läsnä. Tiedostan olevani liikenteessä ja keskityn siihen, mutta samaan aikaan ajatukseni käyvät muualla. Ne suunnittelevat kirjoitusprojektia, joko nykyistä tai tulevaa sellaista.

Omistamani koirat tarvitsevat päivittäin pitkän lenkin. Ne ovat pieniä vinttikoiria, rodultaan whippettejä. Tiiviisti yhdessä vietetyt vuodet ovat tehneet Shevisistä ja Dinasta minulle todella tärkeitä, paljon tärkeämpiä kuin olisin osannut koirasta vielä vain haaveillessani kuvitellakaan. Jo alusta alkaen olen hyödyntänyt niiden kanssa käymiäni lenkkejä ajatusten käsittelyyn. Käyn läpi muutakin kuin kirjoittamiseen liittyviä asioita, mutta useimmiten niitä. Luulen, että lenkit ovat tehneet minusta kirjoitusteni suhteen suunnittelevamman ja harkitsevamman ihmisen, joka tätä nykyä viitsii myös vaivautua hiomaan tekstejään. Ulkona kävellessä ei voi oikein tehdä muuta, voi vain kävellä ja ajatella – ja välillä estää jompaa kumpaa koirista esimerkiksi syömästä maasta jotain ei-toivottua.

Ulkona viivähtämistä hehkutetaan usein kuntoa kohentavana, mutta se voi olla myös hetken hengähdystauko. Sellainen, jonka aikana voi keskittyä ajatustensa selvittelemiseen, kuten tarinan juonen, hahmojen ja maailman kokoamiseen. Unohtaa arjen kiireet. Se voi auttaa piinaavaan kirjoitusjumiin tai -ahdistukseen. Palaan ulkoa virkistyneenä mutta levollisena, toisinaan uusien ideoiden kanssa. Tietäen minulla olevan loppupäivä aikaa niiden työstämiseen.